On paljon oppilaita, joita en unohda, kirjoittaa Tiina Keskinen kolumnissaan.

Olen ollut eläkkeellä kohta vuoden. Entiset oppilaani ovat usein mielessä. Opettajan työ oli huikea näköalapaikka nuorten elämään. Ehdin urani aikana nähdä valtavan määrän ihmiskohtaloita, niin onnellisia kuin onnettomiakin. Lapset ovat meidän aikuisten huolenpidon varassa. Onnellinen on se lapsi, joka sattuu syntymään turvalliseen ja rakastavaan kotiin. Kaikille ei käy niin hyvin.

On paljon oppilaita, joita en unohda. Yksi heistä on Jartsa (nimi muutettu).

Jartsa tuli oppilaakseni 8. luokan syksyllä, hän oli silloin 14-vuotias, kaitakasvoinen, kalpea, pienikokoinen, hymyilevä poika. Hän käyttäytyi ystävällisesti ja oli kaikin puolin suloinen tyyppi. Hänessä oli jotakin hellyyttävän nöyrää; aivan kuin hän olisi hiljaisesti anellut aikuisten hyväksyntää ja huomiota. Jälkikäteen ajateltuna hän varmasti niin tekikin ja samalla pelkäsi, että hyväksyntää ei lopulta tule. Niin hänen elämässään oli aina käynyt.

Biologiset vanhemmat olivat luopuneet Jartsasta, kun hän oli pieni. Hänellä oli 14 vuoden ikään mennessä ollut lukuisia, vaihtuvia sijaisperheitä. Kukaan perhe ei lopulta ollut halunnut Jartsaa pitää. Hän oli ollut aikuisten heittopussi, kiertolainen.

Kun syyslukukausi koulussa eteni, Jartsa muuttui levottomaksi. Hän alkoi olla rehvakas ja kovaääninen. Hän ajautui riitoihin muiden oppilaiden kanssa, väkivaltaisilta kahnauksiltakaan ei vältytty.

Jartsa eristäytyi luokkakavereista ja alkoi kiinnittyä meihin opettajiin. Hän haki huomiota mitä erilaisin keinoin. Jälkikäteen ajateltuna hän tietenkin huusi apua koulun aikuisilta.

Hirvittävin hetki oli silloin, kun Jartsa päätti saada huomiota hinnalla millä hyvänsä. Hän loikkasi kesken oppitunnin viidennen kerroksen luokan ikkunalaudalle, avasi ikkunan ja kurotteli hengenvaarallisesti ikkunasta ulos. Kauhistunut opettaja sai kiskottua hänet takaisin sisälle. Opettaja saattoi sillä kertaa pelastaa Jartsan hengen.

Pian tapahtuneen jälkeen Jartsa ei enää tullut kouluun. Sijaisperhe oli päättänyt luopua hänestä.

Vuosia myöhemmin olin Kalevan Prisman parkkipaikalla. Ränsistynyt Opel Kadett seisoi karvanoppineen parkkiruudussa ja sen ympärillä vetelehti hampuusin näköisiä nuoria miehiä kaljapulloineen. Yksi juoksi minua kohti, heilutti iloisesti kättään ja huusi nimeäni. Se oli Jartsa. Hän halusi esitellä minut kavereilleen ja kertoa, että hänellä meni hyvin. Sama suloinen hymy, kaidat ystävälliset kasvot, lämmin, repaleinen olemus.

Jonkin ajan kuluttua tapaamisestamme kuulin, että Jartsa oli kuollut – ilmeisesti huumeiden yliannostukseen. Jartsa oli jäänyt oman onnensa varaan.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, kolumnisti, sanataideohjaaja ja kirjailija