Älypuhelinten poistaminen oppitunneilta voi olla monella tavalla hyödyllistä, mutta ei sitä kannata pitää ratkaisuna kaikkiin koulujen haasteisiin.

Suomessa on vanhastaan vankka usko siihen, että ongelmia saadaan ratkaistua laeilla, normeilla, säännöillä ja määräyksillä.

Monesti niin onkin, mutta usein pyritään antamaan ennemminkin vaikutelma jämäkkyydestä tai toimeliaisuudesta: korjaamalla jonkin ison ongelman yhtä nurkkaa esitetään, että ratkaistaan koko ongelma. Tapa on niin houkutteleva, että se sopii kaikille puolueille ja näyttää miellyttävän kansalaisiakin.

Erityisen yleistä tämä ajattelu on ollut sosiaali- ja terveysalalla, mutta viime aikoina siihen on törmännyt koko ajan useammin myös koulukeskustelussa. Suomen laskevaan Pisa-sijoitukseen, koulujen huonontuneeseen työrauhaan, takarivin oppilaiden syrjäytymiseen ja poikien heikkeneviin oppimistuloksiin tarjotaan usein yksinkertaista ratkaisua: kännykät pois oppitunneilta.

Ajatuksessa on paljon järkeä.

Vaikka älypuhelinta voikin käyttää myös oppimisen apuvälineenä, useimpien oppilaiden keskittymistä se haittaa selvästi. Tämä ei ole lainkaan sattumaa, vaan älypuhelimiin tarkoituksella kehitetty ominaisuus. Sen vuoksi Piilaakson johtajat eivät salli lapsilleen älypuhelimia. Opettajien mukaan juuri oppilaiden ja opiskelijoiden keskittymiskyvyn heikkeneminen näkyy koulutyössä.

Keskustelua kuitenkin käydään ikään kuin koulu olisi irrallaan muusta yhteiskunnasta, jossa palvelut, sosiaalinen elämä ja muukin arki keskittyy koko ajan enemmän älypuhelimiin. Oikeasti lähes kaikkien pitäisi vähentää älypuhelinten käyttöä, mutta se on niin vaikeaa, että lasten osalta iso osa hommasta halutaan sälyttää koululle.

Samalla voidaan olla pohtimatta nykyisen kulttuurin ja yleisen ilmapiirin vaikutusta oppimiseen. Oppimiseen kun tarvitaan sinnikkyyttä ja uteliaisuutta, jotka kumpikaan eivät ole nykyisin erityisen muodikkaita tai laajalti arvostettuja ominaisuuksia.

Tämä on kuitenkin niin ikävä ajatus, että on paljon miellyttävämpää puhua sinänsä tärkeistä aiheista, kuten älypuhelimista, maahanmuutosta, inkluusiosta, ryhmäko’oista ja rahasta.

Kouluilla on jo konsteja puuttua kännyköiden häiritsevään käyttöön oppitunneilla. Jos opettajat tuntevat kuitenkin tarvitsevansa tähän vahvempaa selkänojaa, sellainen pitää järjestää. Kyse on sen verran tärkeästä keinosta vaikuttaa oppituntien kulkuun.

Mutta asian esittäminen muuna kuin yhden tärkeän nurkan korjaamisena on vastuutonta.

Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.