Euroopalle olisi parempi, että Yhdysvallat olisi yhä vatsalihaksensa öljynnyt sankari eikä osin vainoharhainen, sisäisiin riitoihinsa keskittyvä maa.
Joululomalla näin kaksi tuoretta elokuvaa, jotka jäivät painamaan mieltä. Niissä esitettiin kaksi vaihtoehtoa siitä, miten amerikkalaiset näkevät itsensä ja maansa. Marraskuun presidentinvaalien jälkeen selviää, kumpi on enemmän totta. Seuraukset näkyvät Suomessa.
Top Gun: Maverick on itselleen naurava jatko-osa vuoden 1986 toimintaklassikosta Top Gun. Alkuperäinen Top Gun oli reaganilaisen ajan tuote: itsevarma, optimistinen, yksinkertainen. Hyvien ja pahojen ero oli selkeä, Tom Cruise painoi hävittäjällä ja moottoripyörällä, rasvatut vatsalihakset kiilsivät. Välillä laulettiin Great Balls of Fire. Amerikkalaiset voittivat.
Älyllisinä itseään pitävät eurooppalaiset halveksivat Top Gunin maailmankuvaa ja Ronald Reaganin voimapolitiikkaa, mutta kun katsomme taaksepäin, kannattiko? Steroidipumpattu itsetunto ja aseteollisuuden kerskakulutus auttoivat Yhdysvaltoja voittamaan kylmän sodan. Top Gunin kaltaiset propagandaelokuvat saivat nuoret amerikkalaiset hakeutumaan asevoimiin ja pitämään selvänä, että he puolustavat koko läntistä maailmaa. Me nauroimme heille, vaikka hyödyimme heistä.
Jatko-osa Top Gun: Maverick on käsikirjoitettu kuin Yhdysvallat olisi yhä ylivoimainen ja hyvä ja paha olisivat eroteltavissa lentotukialuksen monitoreista. Kohteena eivät enää ole venäläiset Migit, vaan uraaninrikastuslaitos maassa, joka muistuttaa Irania. Taas Tom Cruise painaa hävittäjällä ja moottoripyörällä, rasvatut vatsalihakset kiiltävät ja amerikkalaiset voittavat. Jälleen kaikuu Great Balls of Fire.
Top Gun -elokuvia voi verrata Aki Kaurismäen tuotantoon: ne ovat rakkaita amerikkalaisille siksi, että ne kertovat heistä itsestään tarinaa, johon he ovat halunneet uskoa – aivan kuten suomalaisiin vetoaa Kaurismäen kuva Suomesta. Tuo kuva ei ole ihan totta, mutta entä sitten? Top Gunissa optimistinen suurvalta haluaa ja voi puuttua mihin tahansa konfliktiin maailmassa ja selviää voittajana.
Tämän kuvan on 2000-luvun todellisuus murtanut, eikä Reaganin ajan republikaanipuoluettakaan enää ole. Sen seurauksena Suomessa joudutaan jännittämään, sitoutuuko Yhdysvallat enää tulevaisuudessa puolustamaan Eurooppaa.
Aivan toisenlaisen kuvan Yhdysvalloista antaakin sitten Netflixin laatukauhu Leave the World Behind, johon on kerätty ykkösketju Julia Robertsista ja Ethan Hawkesta alkaen. Dystooppisesta maailmankuvasta tekee mielenkiintoisen se, että elokuvan ovat tuottaneet Michelle ja Barack Obama.
On varakas valkoinen perhe, joka lähtee New Yorkista hulppeaan vuokrataloon Long Islandilla. On kiusallinen kohtaaminen mustan omistajaperheen kanssa. On epämääräisiä vaaran merkkejä, kun kännykät ja televisio lakkaavat toimimasta. On survivalistinaapuri, joka varautuu sisällissotaan.
Vähitellen käy ilmi, että ehkä Kiina, tai Iran, tai islamistiterroristit – Yhdysvallat on suututtanut monia, todetaan – tekee kyberhyökkäystä, jonka edessä amerikkalaiset ovat avuttomia.
Leave the World Behind on kuin demokraatti-Amerikan salaliittoteoria: sekä ulkopuolella, naapurustossa että ihmisissä itsessään on pahantahtoisia voimia. Katastrofi seuraa toistaan, eikä vauras ja koulutettukaan yksilö ymmärrä, miksi. Kun Top Gunissa yksilö tarttuu hävittäjän ohjaimiin, Leave the World Behindissa hän tarttuu viinipulloon tai marisätkään, kun ei muutakaan voi.
Valitettavasti Leave the World Behind on todenmukaisempi kuvaus amerikkalaisten mielenmaisemasta kuin Top Gunit. Euroopalle olisi parempi vaihtoehto, että Yhdysvallat olisi enemmän vatsalihaksensa öljynnyt sankari kuin itseensä keskittyvä, osin vainoharhainen maa, joka riitelee sisäisesti eikä voi olla varma edes päävihollisestaan.
Tietenkin itsevarma suurvalta teki hirveitä virheitä esimerkiksi Irakissa. Mutta eivät eurooppalaiset vieläkään pystyisi yksin lopettamaan Jugoslavian sotaa tai varustamaan Ukrainaa Venäjää vastaan. Eivätkä nykyajan ethanhawket pala halusta lähteä puolustamaan Eurooppaa ase kädessä: he kokevat täällä mieluummin rakkautta ennen aamua ja iltaa, ja kukapa voisi heitä siitä syyttää?
En olisi uskonut koskaan kirjoittavani näin, mutta meidän on syytä toivoa Top Gunille lisää jatko-osia. Great Balls of Fire!
Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja.
Kolumni | Me pilkkasimme Top Gunia, vaikka hyödyimme siitä
7
26
06.01.2024
Euroopalle olisi parempi, että Yhdysvallat olisi yhä vatsalihaksensa öljynnyt sankari eikä osin vainoharhainen, sisäisiin riitoihinsa keskittyvä maa.
Joululomalla näin kaksi tuoretta elokuvaa, jotka jäivät painamaan mieltä. Niissä esitettiin kaksi vaihtoehtoa siitä, miten amerikkalaiset näkevät itsensä ja maansa. Marraskuun presidentinvaalien jälkeen selviää, kumpi on enemmän totta. Seuraukset näkyvät Suomessa.
Top Gun: Maverick on itselleen naurava jatko-osa vuoden 1986 toimintaklassikosta Top Gun. Alkuperäinen Top Gun oli reaganilaisen ajan tuote: itsevarma, optimistinen, yksinkertainen. Hyvien ja pahojen ero oli selkeä, Tom Cruise painoi hävittäjällä ja moottoripyörällä, rasvatut vatsalihakset kiilsivät. Välillä laulettiin Great Balls of Fire. Amerikkalaiset voittivat.
Älyllisinä itseään pitävät eurooppalaiset halveksivat Top Gunin maailmankuvaa ja Ronald Reaganin voimapolitiikkaa, mutta kun katsomme taaksepäin, kannattiko? Steroidipumpattu itsetunto ja aseteollisuuden kerskakulutus auttoivat Yhdysvaltoja voittamaan kylmän sodan. Top Gunin kaltaiset........
© Helsingin Sanomat
visit website
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Andrew Mitrovica
Mort Laitner
Rami G Khouri
Ali Fathollah-Nejad
Nikkei Editorial
