Nato-ajassa Suomi hakee uutta tapaa olla ja ymmärtää itsensä.
Uusia ajatuksia syntyy vasta, kun pahin kiire on ohi.
Suomi on ollut viime vuodet hälytystilassa. Ensin tulivat koronaviruspandemia ja poikkeusolot. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja suomalaiset pelästyivät: jäämmekö harmaalle alueelle? Onko ovi Natoon auki?
Syke ei ole viime vuosina laskenut lainkaan, varsinkaan uutistoimituksessa.
Tänä keväänä tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin, että akuutein vaara on ohi. Se näkyi jo sopuisissa presidentinvaaleissa, joissa ehdokkaat olivat Natosta ja Venäjästä melko yksimielisiä. Taloudessa on isoja ongelmia ja lakot jatkuvat, mutta ne ovat sentään omissa käsissä.
Se antaakin mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä meille on tapahtunut.
Kävin tammi–helmikuussa valtakunnallisen maanpuolustuskurssin, joka sai minut ajattelemaan suomalaista identiteettiä. Miten näemme itsemme?
Perinteisesti kovin eri tavoin kuin naapurimme. Venäjä on entinen suurvalta, joka tavoittelee asemaansa takaisin tuhoisin keinoin, oman ja vieraiden kansojen kustannuksella. Ruotsikin on vanha suurvalta, mutta osaansa tyytynyt.
Maantiede on muovannut suomalaisia, varsinkin Venäjän vieressä eläminen. Venäjä on epävakaa jättiläinen, jolla pelko ja aggressiivisuus sekoittuvat niin, ettei yhtä erota toisesta. Siinä vieressä Suomi on ollut kuin perheväkivallan uhri, jonka täytyy olla aina valmis uuteen deliriumkohtaukseen. Yritetään rauhoitella naapuria, mutta pidetään käsillä pyssy, kotivara ja matkalippu länteen, kaiken varalta.
Venäjällä ei varmaan koskaan täysin ymmärretty, mitä suomalaiset venäläisistä oikeasti ajattelivat. Siksi heille tuntuu tulleen yllätyksenä, miten Suomi reagoi heidän etupiiriuhkailuihinsa. Lähtivät Natoon, miksi ihmeessä? Meillähän meni niin hyvin.
Ehkä suomalaisetkaan eivät täysin ymmärtäneet Venäjää. Venäläiset ovat aina arvioineet naapurimaitaan julmin silmin. Moni niistä ei ole venäläisten mielestä juuri minkään arvoinen, Ukraina ei edes oikea valtio. Suomi tuntui kuitenkin olleen tässä suhteessa sotien vuoksi eri kategoriassa, ei täysin mitätön maa.
Kun naamiot putosivat, suomalaiset ja venäläiset huomasivat, etteivät ehkä koskaan olleetkaan tunteneet toisiaan.
Suomalaisten tunnereaktio on ollut suomalaisellekin välillä hämmentävää seurattavaa. Kriisin puhjettua vuonna 2022 suomalaiset ihastuivat tunteita värisyttävään Mika Aaltolaan ja kuuntelivat radiosta Olli Halosen Pohjola-laulua: ”Välil kaadutaan / Mut aina noustaan uudestaan / Se on siunaus ja kirous / että synnyttiin Pohjolaan.”
Siis mitä? Palasiko Suomi vanhoihin tehdasasetuksiinsa?
Vähän myöhemmin kerrottiin, että maailmalla leviää Jalmari Helanderin ohjaama elokuva Sisu, jossa suomalainen sotasankari lahtaa natseja Lapin erämaassa.
Suomi näytti palanneen ajassa taaksepäin – tai ehkei sittenkään. Aaltolasta ei tullut presidenttiä, eivätkä laulu ja elokuvakaan tunnu olevan täysin vakavalla mielellä tehtyjä. Uusille sukupolville suomalaisuus ei ole kohtalo, suomalaisuus on materiaalia.
Entinen suomalaisuus sisälsi ajatuksen siitä, ettei vaihtoehtoja ollut, joten jotenkin oli kestettävä, hammasta purren. Ajatus sisusta lohdutti suomalaisia, vaikka siinä oli passiivinen sivumaku: taivutaan, vaan ei taituta.
Se ajatustapa palveli aikansa, mutta nyt eletään uutta aikaa. Enää Suomi ei ole heikko eikä yksin. Mutta mitä me sitten olemme? Välillä puhumme uusien hävittäjien hurjista ohjuksista, jopa ydinaseista. Seuraavassa hetkessä menemme paniikkiin rajaa lähestyvistä polkupyöräilijöistä.
Suomi hakee uutta tapaa olla ja ymmärtää itsensä. Kannattaa kuunnella, millaisia lauluja Nato-Suomessa lauletaan.
Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja.
Kolumni | Suomi ei ole enää uhri, joten mitä me olemme?
11
14
18.02.2024
Nato-ajassa Suomi hakee uutta tapaa olla ja ymmärtää itsensä.
Uusia ajatuksia syntyy vasta, kun pahin kiire on ohi.
Suomi on ollut viime vuodet hälytystilassa. Ensin tulivat koronaviruspandemia ja poikkeusolot. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja suomalaiset pelästyivät: jäämmekö harmaalle alueelle? Onko ovi Natoon auki?
Syke ei ole viime vuosina laskenut lainkaan, varsinkaan uutistoimituksessa.
Tänä keväänä tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin, että akuutein vaara on ohi. Se näkyi jo sopuisissa presidentinvaaleissa, joissa ehdokkaat olivat Natosta ja Venäjästä melko yksimielisiä. Taloudessa on isoja ongelmia ja lakot jatkuvat, mutta ne ovat sentään omissa käsissä.
Se antaakin mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä meille on tapahtunut.
Kävin tammi–helmikuussa valtakunnallisen maanpuolustuskurssin, joka sai minut ajattelemaan suomalaista identiteettiä. Miten näemme........
© Helsingin Sanomat
visit website
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Andrew Mitrovica
Mort Laitner
Rami G Khouri
Ali Fathollah-Nejad
Nikkei Editorial
