Märta Tikkasen runoteos Vuosisadan rakkaustarina (1978) on raaka ja rehellinen tarina perheestä, alkoholismista sekä naisen kamppailusta oman tilan ja tasa-arvon puolesta, kirjoittaa presidenttiehdokas Li Andersson.
Kuva: Rio Gandara / HS, kuvankäsittely: HS
Kun kerromme tarinoita Suomesta, suomalaisuudesta ja ihmisyydestä, teemme aina valinnan, keiden tarinoita kerromme. Historian kudoksissa on aina monia totuuksia, näkökulmia ja kokemuksia. Osa näistä tulee kerrotuiksi tarinoina historiankirjoissa, mutta monet jäävät kertomatta ja unohtuvat, kun sukupolvet vaihtuvat seuraaviin.
Historia on minulle läsnä ennen kaikkea ihmisessä ja ihmisyydessä, ei valtionpäämiehissä, johtajissa tai poliitikoissa. Myös työväenliikkeen historian kertomuksissa yksittäisen ihmisen osaksi jää liian usein kuulua joukkoon, jonka edessä ovat johtajat. Jos katsomme ihmistä, näemme lopulta paljon enemmän – myös itsestämme ja omasta ajastamme.
Vuonna 1978 Märta Tikkanen julkaisi runoteoksen Vuosisadan rakkaustarina (suomentanut Eila Pennanen). Se on yhä minuun kaikista suurimman vaikutuksen tehnyt yksittäinen kirja. Vähillä sanoilla se kertoo valtavan kertomuksen ihmisyydestä, rakkaudesta sekä kamppailusta tasa-arvon puolesta. Se on raaka, rehellinen ja moniulotteinen tarina perheestä: alkoholismista, sukupolvien ketjuista sekä naisen kamppailusta omasta tilasta ja kunnioitetuksi tulemisesta. Se piirtää kuvan toiselle elämisestä sekä näkymättömästä työstä, joka pitää perheen kasassa. Se kertoo ihmisen kohtuuttomuudesta, väkivallasta ja riippuvuuteen katoamisesta.
Samalla se on nimensä mukaisesti kertomus vuosisadan rakkaudesta ja kahden lahjakkaan ihmisen välisestä henkisestä yhteydestä; hiljaisuudesta, jossa sanoja ei tarvita. Rakkaudesta, joka on samalla loukkausten ja vihan värittämää. Ja vaikka teoksen ytimessä on yksilön kokemus, on siinä aina läsnä myös se toinen ihminen.
Alkoholismin kuvaus näkee miehisen kärsimyksen ja itsesyytösten pintaa syvemmälle: siinä nähdään ylisukupolvinen trauma, jota mikään määrä juomista tai katuvaa anteeksipyytämistä ei korjaa. Siinä nähdään riippuvuuden muovaama persoonallisuus, jonka oikkujen ympärillä perhe ja lapset ovat opetelleet elämään.
Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet // Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?
Vuosisadan RAKKAUSTARINA oli ilmestyessään suuri menestys, joka käännettiin yli kahdellekymmenelle kielelle. Menestyksen taustalla oli todennäköisesti se, että moni nainen pystyy samaistumaan siihen kokemusmaailmaan ja kipuun, jota Tikkanen sanoillaan kuvaa.
Tarinaa on helppoa pitää hyvin suomalaisena, mutta siinä on samalla myös jotain todella yleisinhimillistä. Se on kertomus kaikista niistä naisista, jotka ovat vuosien aikana jaksaneet kantaa vastuuta itsestään, lapsista, kodista ja puolisostaan.
Niistä aina uudestaan venyneistä naisista, jotka liian usein ovat joutuneet sivuuttamaan omat unelmansa, tarpeensa ja kiinnostuksen kohteensa – jopa koko kutsumuksensa tai uransa. Niistä naisista, jotka saavat kuulla tekevänsä aina väärin tai olevansa vääränlaisia, tekivät he miten päin tahansa. Se on kaikkien niiden naisten tarina, jotka ovat puolison pelkäämisen ja kodin seinien kannattelemisen ristipaineessa pystyneet säilyttämään omanarvontuntonsa.
“Elä ensin, kirjoita sitten” oli 28 vuotta kirjailijapuoliso Henrik Tikkasen rinnalla eläneen Märta Tikkasen motto. Ensin pitää hoitaa palkkatyö, lapset ja koti; öisin ja iltaisin oli mahdollista kirjoittaa. Ja onneksi Märta jaksoi kirjoittaa.
Niin kauan kun minulla on työni / minulla on tie jota kulkea / oma tieni mennen tullen / Seitsemäntoista minuuttia bussissa / jolloin ennätän lukea / tai kehrätä runoa päässäni / tai vain ajatella jotakin vaikeaa / mikä liittyy siihen paikkaan / joka juuri on vaatinut minut / kokonaan / ennen kuin seuraava paikka / joka vaatii minut / on nielaissut minut // Niin kauan kun minulla on / kuluttava virkistävä / turruttava työni / minulla on joka tapauksessa paikka / ilman sinua / niin että jaksan / tulla taas kotiin / luoksesi
Minulle Vuosisadan rakkaustarina sanoittaa sitä työtä, jota naiset sukupolvesta toiseen ovat tehneet oman elämänsä ja yhteiskunnan muuttamiseksi. Suomen historia on tarina naisista, jotka ovat korottaneet yhdessä äänensä vaatien oikeutta äänestää tai edustaa itse itseään. Se on tarina itsensä alttiiksi asettamisesta tilanteessa, jossa ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa: kamppailusta esimerkiksi lapsilisien, tasa-arvoisemman avioliiton, subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden ja samapalkkaisuuden puolesta. Kamppailua oikeudesta omaan ruumiilliseen koskemattomuuteen ja vallasta päättää itse omasta kehostaan.
Tähän työhön tarttuminen on merkinnyt sukupolvesta toiseen vähättelyn, vastustuksen ja näkymättömäksi tekemisen kohtaamista. Mikään näistä saavutuksista tai yhteiskunnallisista uudistuksista ei ole tullut todeksi ilman vastarintaa – aina löytyy joku, jonka mielestä teet väärin. Siksi sukupolvesta toiseen tämä työ on vaatinut ihmisiltä jaksamista toimia muutoksen eteen. Ja niin se vaatii meiltä edelleen.
Märta Tikkanen sanoi haastattelussa aikoinaan, että jokainen sukupolvi joutuu käymään omat tasa-arvotaistelunsa. Ajatusta voi jatkaa siten, että maailma ei tule koskaan valmiiksi: meillä on aina mahdollisuus parempaan – ja aina on olemassa myös riski pahemmasta. Kylmän sodan päättymisen jälkeen monet julistivat “historian loppua” ja liberaalin demokratian lopullista globaalia läpimurtoa. Vuosien kuluessa optimismi yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä kehityksestä on kuitenkin murentunut. Monissa maissa on nähty, miten sukupuolten tasa-arvon suhteen on otettu askeleita taaksepäin. Edistystä ei tule ottaa itsestäänselvyytenä.
Suomesta puhutaan mielellään tasa-arvon mallimaana, mutta samalla Suomi on yksi EU:n vaarallisimmista maista naisille ja tytöille. Sukupuolistunut väkivalta ja lähisuhdeväkivalta on edelleen valtavan yleistä: Tilastokeskuksen selvityksen mukaan 57 prosentilla naisista on kokemuksia jonkun tekemästä fyysisestä väkivallasta, seksuaaliväkivallasta tai uhkailusta. Miehillä vastaava osuus on 46 prosenttia.
Siksi Vuosisadan rakkaustarina on edelleen yhtä ajankohtainen kuin sen ilmestyessä. Ja siksi meidän on jatkettava työtä tässä ja nyt omien tekojemme kautta. Tikkanen kuvaa kauniisti, miten poliittiset muutokset eivät vaadi yli-inhimillisiä ominaisuuksia, poikkeuksellista rohkeutta tai erityislaatuisia yksilöitä. Ne lähtevät meistä kaikista, ja toiminnan takana oleva voima on jotain arkisempaa: pelkoa siitä, että muuten kaikki vain jatkuu ennallaan.
Luulevat että minä / rohkeudesta / valitsen taistelun / ei, pakkohan minun on / yrittää muuttaa // Luulevat että minä / ilokseni / valitsen haasteen / ei, pelosta se johtuu / pelosta että kaikki vain jatkuu // Luulevat että minä olen paksunahkainen / kun taistelen ja vaadin / ei, minähän itken / enkä kuitenkaan muuta voi
HS:n pääkirjoitustoimitus on pyytänyt kaikkia presidenttiehdokkaita kirjoittamaan näkemyksensä Suomesta suomalaisen kirjallisuuden kautta.
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Andrew Mitrovica
Mort Laitner
Rami G Khouri
Ali Fathollah-Nejad
Nikkei Editorial
visit website
