Palasin Nairobin slummeista Suomen yltäkylläisyyteen ja koin repivää ristiriitaa. Siinä hetkessä opinto-ohjaajan Wilma-viesti nosti yllättäen kyyneleet silmiini.
Vaikka olen jo vuosia ollut koululaisten äiti, en ole vielä kertaakaan kyynelehtinyt Wilma-viestien äärellä – ennen tämän vuoden lokakuuta.
Olin vastikään palannut Kenian pääkaupungista. Takana oli kenttämatka Nairobin slummien syvyyksiin lastensuojelujärjestö World Visionin kanssa.
Päivien paahteessa tapasin lukemattomia lapsia ja nuoria slummien sokkeloissa ja huterissa peltihökkelikodeissa, joissa asui monta ihmistä muutamassa neliössä.
Viemäristöä ei ole, ja pienillä poluilla hökkeleiden väleissä haisee uloste, joka sateiden aikaan nousee kotien sisälle ja sänkyjen alle. Sairaudet vaanivat.
Slumminuoren elämän ydin on selviäminen: seuraava ruoka, väkivallan väistäminen, raiskauksen ja ryöstön välttäminen, hengissä pysyminen.
Oman lapsen tai omien sisarusten kuolema oli puheissa niin tavallista, että vertaistukea löytyy miltei aina jo seinän takaa. Yhteiskunnan tuki on haurasta, ja mitä heikommilla on, sitä enemmän on yksin oman onnensa nojassa.
Onni vain on kovin suhteellista. Kuten unelmatkin.
Valtavien epäkohtien ja surujen lisäksi keskustelin slummien nuorten kanssa paljon toivosta ja unelmista.
Joka ikinen kohtaamani nuori toivoi mahdollisuutta käydä koulua. Koulu takaisi työtä, joka toisi turvaa, ruokaa ja mahdollisuuden ulospääsyyn slummien kurjuudesta, jolloin voisi auttaa myös muita samassa tilanteessa olevia kohti parempaa elämää.
Koulunkäynti on monelle maailman lapselle ihme, josta lapsi joutuu perheen vastoinkäymisissä usein ensimmäisenä tinkimään. Kouluruoka saattaa olla päivän ainoa ruoka ja koulun aikuiset ainoita turvallisia aikuisia lapsen elämässä.
Paluu kenttämatkalta koti-Suomeen tuottaa aina repivää ristiriitaa.
Paikallisia olosuhteita on vaikea edes kuvailla täällä, ja kotimainen valitus ja kiittämättömyys arkisesta luksuksestamme ottaa koville.
Oman pään sisäinen ristiriita ei ole sen helpompi. Saatan ärtyä sotkuisesta keittiöstä teinilauman jäljiltä, vaikka läpitunkevasti tiedän, millaisessa yltäkylläisyyden onnessa monella tapaa elän.
Se ei tarkoita, etteikö Suomessakin olisi toimia vaativia epäkohtia, suuria suruja ja köyhyyttä, mutta skaala on silti kirjaimellisesti aivan eri maailmasta.
Juuri tästä syystä Wilma-viesti nosti yllättäen kyyneleet silmiini työpäivän alkaessa.
Opinto-ohjaaja kirjoitti vanhemmille nuorten jatko-opintoihin liittyvän yhteisen viestin.
En kerro kenellekään, mihin kannattaa tai pitää hakea. En myöskään sano kenellekään, ettei joku unelma kannata. Reittejä on aina, vaikka joskus mutkikkaitakin. Minun tehtäväni on kuunnella nuoren ajatuksia ja tavoitteita ja miettiä hänen kanssaan yhdessä, millaisia vaihtoehtoja on tarjolla.
Siinä missä slummien nuoret eivät odota tulevaisuudeltaan loputtomia vaihtoehtoja, opintojen laaja-alaisuutta, yhteiskunnan vahvoja tukiverkkoja terveydenhuoltoineen ja opintorahoineen, meidän nuoremme tahtovat toisinaan uupua odotusten alle.
Lasten ja nuorten unelmien turvaaminen on aikuisten ja yhteiskunnan tärkeimpiä tehtäviä.
Nuorella on oltava oikeus nähdä itsensä hyvänä ja osana tulevaa maailmaa omalla tavallaan. Ei jäädä yksin tilanteensa vangiksi tai joutua aikuisten omien unelmien peilikuviksi.
Slummien nuorten unelmana on ponnistaa koulutuksen avulla pois pahuudesta, selvitä hengissä ja kokea turvattua arkea. Meillä se on tavallinen lähtötaso, jonka unelma-arvoa ei käsitetä.
Lasten lähtökohdat slummeissa ja sodan jaloissa ovat repivän erilaisia, mutta koko maailman lapset ovat aina niin toistensa kaltaisia.
Perusturvan ei tulisi olla yhdenkään lapsen unelma vaan neuvottelematon perusoikeus. Sen turvissa voi rakentaa kestävää toivoa ja unelmilleen omankokoisia siipiä.
Nuori on häkellyttävän samanlainen meillä ja maailmalla, mutta kasvoilta heijastuu kovin eri kysymyksiä.
Maailman pahuuksissa lasten ja nuorten katseessa painaa tuskallinen kysymys: selviänkö hengissä?
Meidän nuortemme silmissä siintää ääretön epäröinti: riitänkö? Tehtävämme on pystyä vastaamaan molempiin epäröimättä ja ehdottomasti kyllä.
Lasten ja nuorten toivo katsoo tiiviisti kohti aikuisia. Meidän vastuullamme on katsoa jokaista lasta takaisin silmiin ja antaa unelmille kaivattua kantoapua.
Ja muistaa, ettei toivo ole toivomista, vaan ennen kaikkea tekoja.
Maaret Kallion kolumni| Opinto-ohjaajan Wilma-viesti sai kyynelehtimään – Nuoremme tahtovat uupua odotusten alle
7
67
08.11.2023
Palasin Nairobin slummeista Suomen yltäkylläisyyteen ja koin repivää ristiriitaa. Siinä hetkessä opinto-ohjaajan Wilma-viesti nosti yllättäen kyyneleet silmiini.
Vaikka olen jo vuosia ollut koululaisten äiti, en ole vielä kertaakaan kyynelehtinyt Wilma-viestien äärellä – ennen tämän vuoden lokakuuta.
Olin vastikään palannut Kenian pääkaupungista. Takana oli kenttämatka Nairobin slummien syvyyksiin lastensuojelujärjestö World Visionin kanssa.
Päivien paahteessa tapasin lukemattomia lapsia ja nuoria slummien sokkeloissa ja huterissa peltihökkelikodeissa, joissa asui monta ihmistä muutamassa neliössä.
Viemäristöä ei ole, ja pienillä poluilla hökkeleiden väleissä haisee uloste, joka sateiden aikaan nousee kotien sisälle ja sänkyjen alle. Sairaudet vaanivat.
Slumminuoren elämän ydin on selviäminen: seuraava ruoka, väkivallan väistäminen, raiskauksen ja ryöstön välttäminen, hengissä pysyminen.
Oman lapsen tai omien sisarusten kuolema oli puheissa niin tavallista, että vertaistukea löytyy miltei aina jo seinän takaa. Yhteiskunnan tuki on haurasta, ja mitä heikommilla on, sitä........
© Helsingin Sanomat
visit website
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Andrew Mitrovica
Mort Laitner
Nikkei Editorial
Ali Fathollah-Nejad
Rami G Khouri
