Keskustelu hyvistä tavoista velloo nykyisin villinä viestimissä, joissa kansa viettää vapaa-aikansa. Paljon paheksuntaa on aiheuttanut se, että me suomalaiset emme kuulemma juttele busseissa ventovieraiden kanssa. Voin lohduttaa huolenkantajia: ei muuallakaan maailmassa yleensä jutella vieraiden kanssa julkisissa liikennevälineissä.

Mutta on kohteliaisuuskeskustelussa perääkin. Kanssaihmisten ottaminen huomioon julkisessa tilassa tekee elämästä miellyttävämpää. Me olemme auttamatta siirtymässä Perä-Nyhtänköljän asukeista urbaaneihin olosuhteisiin. Se merkitsee sitä, että pitäisi oppia elämään muita ihmisiä lähellä.

Maaseudulla on monin paikoin tapana tervehtiä vieraita ihmisiä. Kemiönsaaren pikkukylissä saatetaan autoilijaa edelleen tervehtiä kädenheilautuksella. Muutenkin suomenruotsalaisessa kulttuurissa tuntuvat perinteiset käytöstavat olevan edelleen enemmän kunniassa. Minulle, jota vaivaa kasvosokeus, tämä tietysti aiheuttaa vaikeuksia; en tunnista ihmisiä, jotka olen tavannut aiemmin useampaankin otteeseen.

Palveluelinkeinot ovat kuitenkin asia erikseen. Pääkaupunkiseudulla eivät asiakkaat eivätkä asiakaspalvelijatkaan välttämättä tervehdi toisiaan. Aivan kuin sanat hei ja kiitos olisivat kallisarvoista valuuttaa, jota pitää säästellä omia ystäviä varten.

Samalla tavalla on harvinaistumassa kädestä pitäen tervehtiminen, joka muualla Euroopassa on arkipäivää. Yksinkertainen kädenojennus merkitsee vain sitä, että otan toisen ihmisen huomioon, olen läsnä hänen seurassaan ja valmis kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavaa.

Luulen, että toisten ihmisten lähelle meneminen, oman tilan ottaminen ja silmiin katsominen ovat ongelmia, jotka liittyvät huonoon itsetuntoon. Aiemmin autoritäärinen kasvatus loi ihmisiä, jotka eivät missään nimessä halunneet häiritä muita, puuttua muiden ihmisten asioihin. Pahimmillaan tämä johtaa piittaamattomuuteen ja omiin asioihin käpertymiseen.

Yhdessä täällä on kuitenkin elettävä, nykyisin yhä enemmän vieri vieressä toisten kansalaisten kanssa. Siksi nyt, kun kukaan ei enää tunnusta toteuttavansa autoritääristä komentokasvatusta, voisi kiinnittää huomiota yleiskohteliaisuuden opettamiseen itselle ja jälkikasvulle.

Kiitos ja anteeksi ovat sanoja, joista yleensä tulee kuulijalle hyvä olo. Ovien avaaminen kanssaihmisille ei saa olla ranskalaisten etuoikeus. Häiritsevään pölinään saa puuttua leffassa ja teatterissa, koska se on kaikkien etu. Bussikuskia saa kiittää matkan lopuksi.

Moni suomalainen mäkättää, että tällainen kohteliaisuus on teennäistä ja pinnallista. Ei sen mitenkään syvällistä tarvitse ollakaan vieraita kanssaihmisiä kohtaan. Siitä vain tulee hyvä mieli kaikille.

Asiassa on päästy jo hyvälle alulle, nyt kun aikaisempien vuosien armeijakurikasvatus ja jälkihippien vapaa kasvatus -hörhöily on ohitettu. Nuorisossa on edelleen tulevaisuus.

Kirjoittaja on Taalintehtaalla asuva kirjailija.