Minne unohtuivat yhteiskunnan pyörittämisen realiteetit. Miten muka syntyy työpaikkoja, jos ihmisten talous vedetään liian tiukoille.

Ravintolat ja kukkakaupat eivät pärjää, jollei niiden palveluja käytetä riittävästi.

Eikö olekin niin, että enemmistön pitäisi aina pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä. Pitäisi käyttää palveluja, rakentaa uutta ja ostaa kotimaisia tuotteita. Ja vielä säästää pahan päivän varalle, että voisi sitten joskus saada lainaa – korkotilanne ei juuri yllytä hankkimaan asuntoa, vaikka halvalla voisi saada.

Kun uusia asuntoja ei rakenneta, alan ammattilaiset päätyvät työttömiksi ja lomautetuiksi. Olisiko antaa edes purkukohteita!

Onko nyt käymässä niin, että Orpon, Purran ja Juuson hallituksen linjaukset saavat ihmiset pidättäytymään kaikista yhteiskuntaa pyörittävistä toimista. Jarrut tuntuvat olevan päällä aika monessa huushollissa joko pakon sanelemana tai ihan vain varmuuden vuoksi.

Ainoa myönteinen asia, mitä viime kuukausina olen kuullut, ilahduttaa vähän. Opintolainasta voi saada tuhansia euroja anteeksi, jos valmistuu aikataulun mukaisesti. Kääntöpuolena valmistumisessa on tosin se, että menetät halvan opiskelija-asunnon, opiskelijan edut matkustaa ja verotus kiristyy.

Vastavalmistuneita odottaa karu arki, kun huomaa että 1 000 euron palkan korotus ei näy lainkaan käteen jäävissä tuloissa.

Menestyminen elämässä lienee useimpien nuorten ja kaikkien ihmisten harras toive. Mitä se sitten oikein onkaan? Sitäkö, että rahat riittävät laskujen maksamiseen ja aina on jotain ylimääräistä tulonlähdettä pelastamassa viimeistä viikkoa ennen tilipäivää.

Pitääkö jo nuorisonkin unohtaa kaikki valinnainen kulutus; lykätä parturissa käyntejä, unohtaa ravintolassa käynnit ja tyytyä ilmaisjakeluihin ja lehtiroskiksesta bongattuihin aikakauslehtiin ja sanomalehtiin. Pitääkö erota kirkosta, että saa hallituksen toimien aiheuttamat tulonmenetykset kuitattua.

Kun ihminen jättää vielä osallistumatta kulttuuririentoihin, on erakoitumisen ja hengiltä itsensä säästämisen merkit ilmeisiä. Kai alle 40-vuotiailla pysyy tulevaisuudenuskoa, että olisi luottamusta pärjätä, saada töitä, elää vaikka perheen perustaisi ja lapsia siunaantuisi. Ja että uskaltaisi asettua, sitoutua ja nauraakin välillä tälle kaikelle.

Mistä kaikesta itse olet luopunut säästöpaineissa? Eräs haastateltava sanoi osuvasti, että 40-vuotiaaksi asti ihminen kerää kaikkea ja osallistuu, ja seuraavat 40 vuotta yrittää hankkiutua kaikesta eroon.

1990-luvun lamassa nuoret vielä tuumivat, että kuka uskoo tulevaisuuteen ellei heidän sukupolvensa. Nyt 1990-luvulla syntyneet lapset aikuistuneina ilmastonmuutoksen ja sodan uhan alla miettivät, missä välissä ja miten ehtisivät elää ja menestyä.

Tsemppiä nuoret!

Kirjoittaja on toimittaja.